Viikko sitten vastasin töissä puhelimeen. Pian kävi ilmi, että soittaja oli suomalainen sairaanhoitaja, joka kyseli työtilannetta Kautokeinossa. Tulin sanoneeksi, että hänen kannattaisi kysyä myös Lyngenin tilannetta, koska ymmärtääkseni ainakin siellä on tarve sairaanhoitajista. Linjan toisessa päässä tuli hetki hiljaista, ja sitten kollega kysyi:"Oletko sinä se Hanna, joka kirjoittaa blogia". Kävi ilmi, että hän kuuluu lukijakuntaani, oli vaan pari viimeistä päivitystä jäänyt lukematta eikä tiennyt muutostani. Maailma on pieni :-).
Käväisin muutaman päivän visiitillä poikasten ja muiden tärkeiden luona. Laitoin toista kertaa ilmoituksen kimppa.net -sivustolle, jossa voi tarjota tai kysyä kyytiä. Edellisellä kerralla kyydissäni oli kanadalainen nuori mies ja tällä kertaa kuusamolainen opiskelijapoika. Istui kyydissäni Kittilästä Ouluun, matkan hintana oli taukoamaton puhuminen sekä kahvin ostaminen.
Siinä sitten höpöttelimme kaikkea mahdollista, ja tuli puhe siitä minne olen menossa. Nykyään useinmiten sanon vaan että olen Tampereen läheltä, kun en jaksa joka kerta selittää missä Juupajoki on. Nyt tulin kuitenkin maininneeksi Juupajoen ja perään sanoin ymmärtäväni, ettei hän tiedä missä paikka on. Yllättäen hän kysyikin, että onko Juupavaara siellä. Hölmistyneenä vastasin myöntävästi. Kyytiläiseni oli ollut Juupavaaran konemusiikin (?) festivaaleilla viime kesänä järjestysmiesten esimiehenä. Maailma on pieni :-).
Eilen poikkesin Lylyn Merosella. Muiden asiakkaiden kanssa tuli juttua, että olen lähdössä yöjunalla pohjoiseen. Siinä joku muisti, että yhden lylyläisen poika on Kolarin asemalla töissä. Isän ulkonäön perusteella kuulemma tunnistaa. Ja niin teki. Hakiessani autoa autojenkuljetusvaunun syövereistä kysyin häneltä:"Ootko sää Lylystä?", johon hän vastasi:"Tunnenko mää sun?". Muutama sana siinä vaihdettiin. Maailma on niin pieni :-)!!
torstai 20. syyskuuta 2012
torstai 13. syyskuuta 2012
Harrasteita
Maanantaina kautokeinolainen kollegani ehdotti iltalenkkiä tunturin huipulle. Olin heti valmis kuin lukkari sottaan. Sanoin kuitenkin olevani aika väsynyt, joten en haluaisi tehdä kovin pitkää ulkoilulenkkiä.
Niinpä sitten lähdimme kävelemään Kalottireittiä, jonka aloitus tai lopetuspiste, riippuu siitä lähteekö etelästä pohjoiseen tai päinvastoin, on Kautokeinossa. Kalottireitin kokonaispituus on 800 km, josta noin 70 km kulkee Suomen puolella Enontekiön Käsivarressa, 380 km Norjan ja 350 km Ruotsin puolella.Puolessa tunnissa olimme tunturin huipulla. Suupieltä veti vähän hymyyn, kun tajusin asian. Aiemmat huiputtamani tunturit, Lyngenissä siis, ovat olleet korkealla. Tämä oli lähinnä mäentöppärä, mutta sen verran korkealla kuitennii, että tuulen viima oli virkistävä ja näkymä laajalle alueelle komea. Sieltä sain vinkin hyvästä siikajärvestä.
Jatkoimme matkaa eteenpäin, kun minusta tuntui, että vielä jaksaisi vähän pidemmälle. Päätimme tehdä rengasretken. Maasto ja polku muuttui tämän tästä. Kulkeminen oli mukavaa, Lyngeniin verrattuna, kun ei tarvinnut henkensä edestä puuskuttaa jyrkässä ylämäessä. Siinä samalla teimme marja-arvion, vain puolukat ja variksenmarjat eli kaarnikat olivat noukkimiskelpoisia. Juolukat ja mustikat jo pakkasen puremia ja vetisiä. Vierellä kulki komea joki, josta voi onkia kaikenlaisia kaloja. Sen paremmin ei kollegani osannut määritellä.
Minähän kuljin vain mukana oudossa maastossa. Tuli siinä mieleen, että olisi vesipullo pitänyt kuitenkin mukaan ottaa, kun rupesi janottamaan. Loppujen lopuksi kollega totesi, että ei ole oikein hajuakaan, missä olemme ja missä suunnassa on auto. Olimme kävelleet 1,5h. Vesipulloa tuli kovempi ikävä. Palasimme jonkin matkaa takasin, omia jälkiä pitkin. Sitten kuulemma näytti tutulta, lähdimme toiseen suuntaan. Mutta sielläpä tuli joki vastaan. Kaiken kaikkiaan kävelimme 3h!!! Jano oli aivan mahdottoman kova. Tästä opin sen, että juotavaa pitää olla aina mukana, ja mahdollisesti retkikokoinen pähkinäpussi. Lisäksi kännykän karttaohjelma, joka kertoo sijaintisi, olisi hyvä opetella etukäteen.
Lämmin suihku tuntui ihanalta. Ruoka maistui hyvältä. Unta riitti 12h. Onneksi seuraavana päivänä oli vapaata :-).
Vapaapäivän ohjelmassa oli hopeatyökurssi Hetassa. Kurssin järjestää Revontuli-Opisto, joka on Enontekiön, Kittilän ja Sodankylän kuntien yhteinen kansalaisopisto. Kurssi on Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa Hetassa. Matkaa sinne tulee 80km ja 55min suuntaansa.
Vielä viikko sitten oli epäselvää, käynnistyykö kurssi. Minä olin neljäs ilmoittautuja, ja kurssin järjestämiseksi tarvitaan viisi. Kännykkään tuli näppärästi muistutustekstiviesti kurssin alkamisesta.
Paikalla oli minun lisäkseni toinen oppilas ja opettaja. Kummatkin olivat olleet päivällä Pallaksella myymässä tuotteitaan ruskamatkailijoille. Siitä puhuttaessa meni ensimmäinen puoli tuntinen. Arahkosti kysyin sen jälkeen, että mitäs me täällä kurssilla teemme. Opettaja piti katsauksen työkaluihiin ja vempaimiin, ja siinähän meni hyvä tovi, kun nämä kaksi miestä (opettaja ja kurssilainen) puhuivat kierrosnopeuksista ja sulamispisteistä. Kuitenkin minua, etelän ihmistä, kovasti kutkutti ne hopeatyöt. Lopulta sitten kysyin, että mitä minä voisin tällä kurssilla tehdä. Opettaja tähän vastasi:"Sie voit tehä ihan mitä sie halluut" :-). No, enhän minä voinut tietää mitä minä haluan, kun asiasta ei ollut mitään käsitystä.
Opettajan salkun syövereistä löytyi mallivihko, jossa oli vaikka minkälaisia ohjeita hänen tekemistään koruista. Oli hopealusikkaa, -sormusta, -riskua, -riipusta, -ketjua, jne. Minä päätin ruveta tekemään perinteistä saamelaissormusta. Loppujen lopuksi illan aikana sormus eteni niin pitkälle, että sapluunan avulla opettaja piirsi piirtoterällä sormuksen ääriviivat hopealevylle. Yllättäen aika loppui kesken, ja levy jäi odottamaan seuraavaa kertaa.
Illan aikana oli toki monenlaista puheenaihetta: kullankaivamisesta, kivien keräämisestä ja hiomisesta joessa, onko Juankoski Kuopiosta etelään, millaista leukemian hoito on nyt ja vuonna 1965, miten Juhls´n rakennukset on rakennettu, jne. Mukavaahan heidän turinointiaan oli kuunnella, ei siinä mitään.
Ensi tiistaina en pääsekään hopeatyönkurssille. Olen nimittäin Juupajoen seudulla, joka ei ole lähelläkään Juankoskea. Tai on se siellä päin, täältä katsottuna.
Niinpä sitten lähdimme kävelemään Kalottireittiä, jonka aloitus tai lopetuspiste, riippuu siitä lähteekö etelästä pohjoiseen tai päinvastoin, on Kautokeinossa. Kalottireitin kokonaispituus on 800 km, josta noin 70 km kulkee Suomen puolella Enontekiön Käsivarressa, 380 km Norjan ja 350 km Ruotsin puolella.Puolessa tunnissa olimme tunturin huipulla. Suupieltä veti vähän hymyyn, kun tajusin asian. Aiemmat huiputtamani tunturit, Lyngenissä siis, ovat olleet korkealla. Tämä oli lähinnä mäentöppärä, mutta sen verran korkealla kuitennii, että tuulen viima oli virkistävä ja näkymä laajalle alueelle komea. Sieltä sain vinkin hyvästä siikajärvestä.
Jatkoimme matkaa eteenpäin, kun minusta tuntui, että vielä jaksaisi vähän pidemmälle. Päätimme tehdä rengasretken. Maasto ja polku muuttui tämän tästä. Kulkeminen oli mukavaa, Lyngeniin verrattuna, kun ei tarvinnut henkensä edestä puuskuttaa jyrkässä ylämäessä. Siinä samalla teimme marja-arvion, vain puolukat ja variksenmarjat eli kaarnikat olivat noukkimiskelpoisia. Juolukat ja mustikat jo pakkasen puremia ja vetisiä. Vierellä kulki komea joki, josta voi onkia kaikenlaisia kaloja. Sen paremmin ei kollegani osannut määritellä.
Minähän kuljin vain mukana oudossa maastossa. Tuli siinä mieleen, että olisi vesipullo pitänyt kuitenkin mukaan ottaa, kun rupesi janottamaan. Loppujen lopuksi kollega totesi, että ei ole oikein hajuakaan, missä olemme ja missä suunnassa on auto. Olimme kävelleet 1,5h. Vesipulloa tuli kovempi ikävä. Palasimme jonkin matkaa takasin, omia jälkiä pitkin. Sitten kuulemma näytti tutulta, lähdimme toiseen suuntaan. Mutta sielläpä tuli joki vastaan. Kaiken kaikkiaan kävelimme 3h!!! Jano oli aivan mahdottoman kova. Tästä opin sen, että juotavaa pitää olla aina mukana, ja mahdollisesti retkikokoinen pähkinäpussi. Lisäksi kännykän karttaohjelma, joka kertoo sijaintisi, olisi hyvä opetella etukäteen.
Lämmin suihku tuntui ihanalta. Ruoka maistui hyvältä. Unta riitti 12h. Onneksi seuraavana päivänä oli vapaata :-).
Vapaapäivän ohjelmassa oli hopeatyökurssi Hetassa. Kurssin järjestää Revontuli-Opisto, joka on Enontekiön, Kittilän ja Sodankylän kuntien yhteinen kansalaisopisto. Kurssi on Saamelaisalueen koulutuskeskuksessa Hetassa. Matkaa sinne tulee 80km ja 55min suuntaansa.
Vielä viikko sitten oli epäselvää, käynnistyykö kurssi. Minä olin neljäs ilmoittautuja, ja kurssin järjestämiseksi tarvitaan viisi. Kännykkään tuli näppärästi muistutustekstiviesti kurssin alkamisesta.
Paikalla oli minun lisäkseni toinen oppilas ja opettaja. Kummatkin olivat olleet päivällä Pallaksella myymässä tuotteitaan ruskamatkailijoille. Siitä puhuttaessa meni ensimmäinen puoli tuntinen. Arahkosti kysyin sen jälkeen, että mitäs me täällä kurssilla teemme. Opettaja piti katsauksen työkaluihiin ja vempaimiin, ja siinähän meni hyvä tovi, kun nämä kaksi miestä (opettaja ja kurssilainen) puhuivat kierrosnopeuksista ja sulamispisteistä. Kuitenkin minua, etelän ihmistä, kovasti kutkutti ne hopeatyöt. Lopulta sitten kysyin, että mitä minä voisin tällä kurssilla tehdä. Opettaja tähän vastasi:"Sie voit tehä ihan mitä sie halluut" :-). No, enhän minä voinut tietää mitä minä haluan, kun asiasta ei ollut mitään käsitystä.
Opettajan salkun syövereistä löytyi mallivihko, jossa oli vaikka minkälaisia ohjeita hänen tekemistään koruista. Oli hopealusikkaa, -sormusta, -riskua, -riipusta, -ketjua, jne. Minä päätin ruveta tekemään perinteistä saamelaissormusta. Loppujen lopuksi illan aikana sormus eteni niin pitkälle, että sapluunan avulla opettaja piirsi piirtoterällä sormuksen ääriviivat hopealevylle. Yllättäen aika loppui kesken, ja levy jäi odottamaan seuraavaa kertaa.
Illan aikana oli toki monenlaista puheenaihetta: kullankaivamisesta, kivien keräämisestä ja hiomisesta joessa, onko Juankoski Kuopiosta etelään, millaista leukemian hoito on nyt ja vuonna 1965, miten Juhls´n rakennukset on rakennettu, jne. Mukavaahan heidän turinointiaan oli kuunnella, ei siinä mitään.
Ensi tiistaina en pääsekään hopeatyönkurssille. Olen nimittäin Juupajoen seudulla, joka ei ole lähelläkään Juankoskea. Tai on se siellä päin, täältä katsottuna.
lauantai 8. syyskuuta 2012
Ihan kuin olisi ulkomailla
Olen ollut 3pvää perehdytyksessä. Yhden aamu- ja kaksi iltavuoroa. Lisäksi muutaman tunnin labrassa sekä akuuttihuoneessa. Akuuttihuoneessa heräsi väkisinkin kysymys:"Mihin olen pääni laittanut?". Näin paljon sellaisia välineitä ja tarvikkeita, joita en ole aiemmissa työpaikoissani nähnyt. Onneksi on tullut katsottua Teho-osasto -sarjaa telkkarista.
Altaan on 130km. Vaikka Alta onkin isoin kaupunki lähialueella, ja ns. kasvualuetta, siellä ei ole sairaalaa. Lähin sairaala on Hammerfestissa ja sinne ajaa 4-5h. Mikäli tarvitaan ambulanssihelikopteria, se tulee Tromssasta ja matka sillä kestää n. 30min. Pitkien etäisyyksien vuoksi pitää varautua melkein kaikkeen. Siksi akuuttihuoneessa on monenmoista tarviketta. Myös sellaisia, joita ei ole koskaan tarvittu.
Olo on todellakin kuin ulkomailla. No, niinhän minä olenkin. Mutta kieli ja kulttuuri on ihan eri kuin Lyngenissä. Kautokeinon kunnan sivuilla lukee, että kunnan jokaisen työntekijän vastuulla on saamenkielen säilyminen ja siksi keskustelu pitää aina avata saameksi. Minun kohdallani se ei pidä paikkaansa. Osaan jo sanoa hyvää päivää, kiitos, paita, ole hyvä, syödä ja leipä saameksi. Niillä ei kovin pitkälle pötkitä.
Töissä kollegat puhuvat paljon saamea, mutta useinmiten joku tulkkaa pääosin mistä ovat puhuneet. Melkein kaikki asukkaat puhuvat norjaa. Muutama ei suostu puhumaan kuin saamea tai saamea ja suomea, ja sehän mulle passaa.
Tänään ensimmäiseen vuoroon "oikeana" työntekijänä ja samalla ainoana sairaanhoitajana, kuten viikonloppuisin on tapana. Raportin jälkeen muistutin vuorossa olevia kollegoja, että tulen tarvitsemaan paljon apua. No, hyvin se meni. Kaikki säilyivät hengissä, myös lääkäripäivystykseen soittaneet sekä minä :-).
Vuoro alkoi mystisissä tunnelmissa. Osastolla pari asukasta joikasivat huoneissaan. Oli ihan käsittämätön tunnelma. Piti nolona kysyä, että onko joikaaminen oikeasti osa elävää elämää eikä vain kyläjuhlissa ja konserttisaleissa tapahtuvaa viihdykettä. Kollegoita nauratti. Kertoivat, että varmasti kaikki asukkaamme ovat jossain vaiheessa elämäänsä osanneet joikata. Joikaamalla hätyyteltiin villieläimiä kauemmas poroista ja tietenkin osaksi myös omaa ajankulua tunturissa.
Asukkaille puetaan joka päivä kofta päälle. Se on joko saamelaispuku tai sen tyylinen, mutta arkisempi versio. Useimmilla naisasukkailla on päässä punainen saamelaislakki.
Yhden asukkaan 86 -vuotias mies päräyttää muutaman kerran viikossa mopolla pihaan. Vaihtaa siinä sitten kypärän neljän tuulen lakkiin. Käy vaimonsa luona vierailulla ja viipyy joka kerta monta tuntia. Nyt ei tule muutamaan päivään, koska on muiden kylän miesten kanssa hakemassa poroja kesälaitumelta n. 300km:n päästä :-).
Olohuoneessa on sellainen Pieni talo preerialla -sarjasta tuttu puuhella, suorakaiteen mallinen. Siinä on nyt tuli, joka rätisee ihanasti. Ja tietenkin huoneeseen tulee pehmeää lämpöä. Pannukakkutaikina on turpoamassa. Mikäs tässä on lauantai-iltaa vietellessä, ulkomailla Kautokeinossa :-)!
Altaan on 130km. Vaikka Alta onkin isoin kaupunki lähialueella, ja ns. kasvualuetta, siellä ei ole sairaalaa. Lähin sairaala on Hammerfestissa ja sinne ajaa 4-5h. Mikäli tarvitaan ambulanssihelikopteria, se tulee Tromssasta ja matka sillä kestää n. 30min. Pitkien etäisyyksien vuoksi pitää varautua melkein kaikkeen. Siksi akuuttihuoneessa on monenmoista tarviketta. Myös sellaisia, joita ei ole koskaan tarvittu.
Olo on todellakin kuin ulkomailla. No, niinhän minä olenkin. Mutta kieli ja kulttuuri on ihan eri kuin Lyngenissä. Kautokeinon kunnan sivuilla lukee, että kunnan jokaisen työntekijän vastuulla on saamenkielen säilyminen ja siksi keskustelu pitää aina avata saameksi. Minun kohdallani se ei pidä paikkaansa. Osaan jo sanoa hyvää päivää, kiitos, paita, ole hyvä, syödä ja leipä saameksi. Niillä ei kovin pitkälle pötkitä.
Töissä kollegat puhuvat paljon saamea, mutta useinmiten joku tulkkaa pääosin mistä ovat puhuneet. Melkein kaikki asukkaat puhuvat norjaa. Muutama ei suostu puhumaan kuin saamea tai saamea ja suomea, ja sehän mulle passaa.
Tänään ensimmäiseen vuoroon "oikeana" työntekijänä ja samalla ainoana sairaanhoitajana, kuten viikonloppuisin on tapana. Raportin jälkeen muistutin vuorossa olevia kollegoja, että tulen tarvitsemaan paljon apua. No, hyvin se meni. Kaikki säilyivät hengissä, myös lääkäripäivystykseen soittaneet sekä minä :-).
Vuoro alkoi mystisissä tunnelmissa. Osastolla pari asukasta joikasivat huoneissaan. Oli ihan käsittämätön tunnelma. Piti nolona kysyä, että onko joikaaminen oikeasti osa elävää elämää eikä vain kyläjuhlissa ja konserttisaleissa tapahtuvaa viihdykettä. Kollegoita nauratti. Kertoivat, että varmasti kaikki asukkaamme ovat jossain vaiheessa elämäänsä osanneet joikata. Joikaamalla hätyyteltiin villieläimiä kauemmas poroista ja tietenkin osaksi myös omaa ajankulua tunturissa.
Asukkaille puetaan joka päivä kofta päälle. Se on joko saamelaispuku tai sen tyylinen, mutta arkisempi versio. Useimmilla naisasukkailla on päässä punainen saamelaislakki.
Yhden asukkaan 86 -vuotias mies päräyttää muutaman kerran viikossa mopolla pihaan. Vaihtaa siinä sitten kypärän neljän tuulen lakkiin. Käy vaimonsa luona vierailulla ja viipyy joka kerta monta tuntia. Nyt ei tule muutamaan päivään, koska on muiden kylän miesten kanssa hakemassa poroja kesälaitumelta n. 300km:n päästä :-).
Olohuoneessa on sellainen Pieni talo preerialla -sarjasta tuttu puuhella, suorakaiteen mallinen. Siinä on nyt tuli, joka rätisee ihanasti. Ja tietenkin huoneeseen tulee pehmeää lämpöä. Pannukakkutaikina on turpoamassa. Mikäs tässä on lauantai-iltaa vietellessä, ulkomailla Kautokeinossa :-)!
maanantai 3. syyskuuta 2012
Kautokeinossa ollaan :-)
Saavuin eilen kahden auton voimalla Kautokeinoon. Lyngeniin jäi jälkitoimitukseen vain sukset, kävelysauvat, virveli ja talvirenkaat. Tulevat kavereiden mukana, jotka tulevat katsastamaan paikkoja.
Työmaalta (Kautokeino sykehjemm) löytyi avain tänne hyybeliin. Hyybelissä on jokaiselle (kolmelle) oma makuuhuone ja yhteiset pesutilat, wc, keittiö ja olohuone. Pari tyhjää varastohuonettakin löytyy.
Huoneeni on aika iso. Sängyn lisäksi on klaffilipasto. Huoneeseen mahtuisi komeasti pöytä se nojatuoli. Huoneeseen tullessa on isohko eteinen, jossa vaatekaappi sekä pesuallas. Wc ja suihkuhuone aitoa retroa, luultavasti alkuperäistä 70-luvulta. Keittiö varusteltu, mm. iso arkkupakastin. Olohuoneessa ruoukapöytä, sohvaryhmä, valurautainen kamiina, pari lipastoa sekä tv parillakymmenellä kanavalla.
Asetun nyt alkajaisiksi tähän. Kämppäkaveri vaikuttaa mukavalta. Hän on muutama vuosi sitten muuttanut Bulgariasta. Ollut ensin hotellissa siivoojana ja nyt saanut vakituisen työpaikan lukiosta matematiikan ja fysiikan opettajana. On siis kouluttautunut Bulgariassa em. aineiden opettajaksi.
Kolmas makuuhuone on tyhjänä, ainakin toistaiseksi. Toivottavasti pysyykin :-).
Aamulla kävin yllättämässä kunnanjohtajan sihteerin, joka oli yksi haastatteilijoistani kymmenisen päivää sitten. Oli yllättynyt, että olin jo täällä ja että olin järjestellyt suomalaisten kollegoiden avustuksella itselleni asunnonkin. Taisi olla nopeaa toimintaa ;-).
Teimme työsopimuksen. Nyt aluksi vuoden loppuun ja sellaisella kontrahdilla, että olen ns. erikseen kutstuttava. Kunhan paperini, ja sihteerin ehdotus, on kiertänyt kunnanjohtajalla, sykehjemmin johtajattarella sekä ammattiyhdistyksellä ja (toivottavasti) saanut myöntävän lausunnon, teemme uuden sopimuksen, jolloin saan työvuorolistankin.
Tänään kävin tutustumassa myös Juhl´s Silvergalleryssä (Juhlsin Hopeagalleria). Se onkin sitten oman tarinansa arvoinen paikka. Tässä mainittakoon, että join ensimmäistä kertaa elämässäni kahvit kahvilassa, jossa voi lasiseinän läpi seurata navetan lampaiden ja kanojen elämää. Maisemat oli myös henkeäsalpaavat.
NAV`ssa, norjalainen Kela, kävin kyselemässä lapsilisistä. Muutaman suomalaiset ovat hakeneet, ja saaneet, lapsilisää Suomessa asuville lapsilleen. Sitä voi hakea myös takautuvasti. Esikoinen poikasista on jo 17, joten Suomen lapsilisä on jo loppunu. Nyt ehkä sitten saa norjalaista lapsilisää. Henkilökunta ei ollut varma lapsilisän saamisesta, mutta kannustivat sitä hakemaan.
Huomenna pitää skannata vuoden takainen muuttoilmoitus. Sen lähetän sähköpostilla Soneraan ja anon takautuvasti arvonlisäveroja maksettavaksi takaisin. Tämä asia tuli vasta ilmi. Elikäs jos on suomalainen puhelinliittymä ja asuu Norjassa, ei tarvitse maksaa arvonlisäveroa.
Aurinkoisen, lämpimän ja ruskan värien päivän kruunasi kauppareissu, jolla silmiini osui uuden sadon kaalit. Päätinpä sitten tehdä pitkästä aikaa kaalilaatikkoa. Kaupassa sattui olemaan hyvän väristä jauhelihaakin, ostin ensimmäistä kertaa Norjassa asuessa. Hyllystä löytyi vielä puolukkahilloakin, joten makunautinto oli taattu.
Ensimmäinen päivä Kautokeinossa oli puuhakas ja kaikinpuolin onnistunut!
Työmaalta (Kautokeino sykehjemm) löytyi avain tänne hyybeliin. Hyybelissä on jokaiselle (kolmelle) oma makuuhuone ja yhteiset pesutilat, wc, keittiö ja olohuone. Pari tyhjää varastohuonettakin löytyy.
Huoneeni on aika iso. Sängyn lisäksi on klaffilipasto. Huoneeseen mahtuisi komeasti pöytä se nojatuoli. Huoneeseen tullessa on isohko eteinen, jossa vaatekaappi sekä pesuallas. Wc ja suihkuhuone aitoa retroa, luultavasti alkuperäistä 70-luvulta. Keittiö varusteltu, mm. iso arkkupakastin. Olohuoneessa ruoukapöytä, sohvaryhmä, valurautainen kamiina, pari lipastoa sekä tv parillakymmenellä kanavalla.
Asetun nyt alkajaisiksi tähän. Kämppäkaveri vaikuttaa mukavalta. Hän on muutama vuosi sitten muuttanut Bulgariasta. Ollut ensin hotellissa siivoojana ja nyt saanut vakituisen työpaikan lukiosta matematiikan ja fysiikan opettajana. On siis kouluttautunut Bulgariassa em. aineiden opettajaksi.
Kolmas makuuhuone on tyhjänä, ainakin toistaiseksi. Toivottavasti pysyykin :-).
Aamulla kävin yllättämässä kunnanjohtajan sihteerin, joka oli yksi haastatteilijoistani kymmenisen päivää sitten. Oli yllättynyt, että olin jo täällä ja että olin järjestellyt suomalaisten kollegoiden avustuksella itselleni asunnonkin. Taisi olla nopeaa toimintaa ;-).
Teimme työsopimuksen. Nyt aluksi vuoden loppuun ja sellaisella kontrahdilla, että olen ns. erikseen kutstuttava. Kunhan paperini, ja sihteerin ehdotus, on kiertänyt kunnanjohtajalla, sykehjemmin johtajattarella sekä ammattiyhdistyksellä ja (toivottavasti) saanut myöntävän lausunnon, teemme uuden sopimuksen, jolloin saan työvuorolistankin.
Tänään kävin tutustumassa myös Juhl´s Silvergalleryssä (Juhlsin Hopeagalleria). Se onkin sitten oman tarinansa arvoinen paikka. Tässä mainittakoon, että join ensimmäistä kertaa elämässäni kahvit kahvilassa, jossa voi lasiseinän läpi seurata navetan lampaiden ja kanojen elämää. Maisemat oli myös henkeäsalpaavat.
NAV`ssa, norjalainen Kela, kävin kyselemässä lapsilisistä. Muutaman suomalaiset ovat hakeneet, ja saaneet, lapsilisää Suomessa asuville lapsilleen. Sitä voi hakea myös takautuvasti. Esikoinen poikasista on jo 17, joten Suomen lapsilisä on jo loppunu. Nyt ehkä sitten saa norjalaista lapsilisää. Henkilökunta ei ollut varma lapsilisän saamisesta, mutta kannustivat sitä hakemaan.
Huomenna pitää skannata vuoden takainen muuttoilmoitus. Sen lähetän sähköpostilla Soneraan ja anon takautuvasti arvonlisäveroja maksettavaksi takaisin. Tämä asia tuli vasta ilmi. Elikäs jos on suomalainen puhelinliittymä ja asuu Norjassa, ei tarvitse maksaa arvonlisäveroa.
Aurinkoisen, lämpimän ja ruskan värien päivän kruunasi kauppareissu, jolla silmiini osui uuden sadon kaalit. Päätinpä sitten tehdä pitkästä aikaa kaalilaatikkoa. Kaupassa sattui olemaan hyvän väristä jauhelihaakin, ostin ensimmäistä kertaa Norjassa asuessa. Hyllystä löytyi vielä puolukkahilloakin, joten makunautinto oli taattu.
Ensimmäinen päivä Kautokeinossa oli puuhakas ja kaikinpuolin onnistunut!
perjantai 31. elokuuta 2012
14 kuukautta, 5 muuttoa
Ja siltikin ihmettelen, mistä tätä tavaraa piisaa?!? Siis muuttamassa jälleen, nyt Kautokeinoon.
Ylihuomenna pitäisi olla kamat kasassa ja pakattuna kahteen autoon. Sitten nokka kohti Altaa, upeaa rantatietä pitkin, ja Altasta syvää kanjonia pitkin Kautokeinoon. Ensin muutan ns. hyybeliin, joka tarkoittaa visniinkin lähinnä soloasuntoa, ja (toivottavasti) pian omaan asuntoon. Maanantaina ehkä iltavuoroon, mutta sitä ennen pitää selvitellä asumisasiaa.
Asiat etenivät niin nopeasti, että kollegat meinasivat hengästyä. Eivät vielä tulleet tuntemaan mua niin hyvin, että olisivat tienneet asioiden etenevän vauhdilla, kun sille päälle satun.
Tänään pidin töissä läksijäiset, vai onkos se muuten läksiäiset? Ajattelin ensin leipoa kakun. Sitten ajattelin, että en osaa sellaista kakkua tehdä, joka ns. ylittäisi uutiskynnyksen. Täällä kun tehdään upeita ja hyviä kakkuja. Niinpä päätinkin tarjota jotain vallan muuta. Tarjolla oli ruisnappeja turkkilainen jogurtti-aurinkokuivattu tomaatti -tuorejuusto-aurajuusto -levitteellä sekä voi-kerma-sokeri-kaneli -liemessä keitettyjä leipäjuustopaloja hillasiirapilla tarjoiltuna. Kaikki suostuivat maistamaan kumpaakin ja vain yksi meinasi oksentaa leipäjuustosta :-). Suurin osa taisi ottaa lisääkin. Kumpikin tarjoomus oli varsin kummallinen makuelämys kollegoilleni.
Pidin siinä kaffittelun lomassa puheen poikasen, jossa kiitin työyhteisöä kärsivällisyydestä, avusta ja kannustamisesta norjan kielen opinnoissa, kaikesta opista jota olen täällä saanut, jne. Lisäksi muistutin, että vuosi täällä on ollut minulle merkityksellinen ja että jokaisella kollegalla ja asukkaalla on erityispaikka sydämessäni. Eipä vissiin työmaalla ole totuttu tuollaisiin puheisiin, kun ihan hölmistyneenä jäivät mua katsomaan :-). Läksi(j)äislahjaksi sain jokaiselta lämpimän halauksen ja sanan. Sanoivat jäävänsä mua kaipaamaan, toivottivat onnea uusiin seikkailuihin ja tervetulleeksi takaisin, mikäli Kautokeinossa elämä ei onnistu. Haikeilla, mutta samalla hyvillä mielin jätin avaimeni osastonhoitajan pöydälle.
Joillekin asukkaille kerroin muutostani. Yksi asukas alkoi kovasti itkeä, se tuntui liikuttavalta. Siinä halasimme toisiamme pitkään ja hyvillä mielin jätimme hyvästit toisillemme.
Tunnen oloni valmiiksi vaihtaa maisemaa. Olen nähnyt, oppinut ja kokenut paljon Lyngenissä. On hienoa päästä uuteen maisemaan, oppia tuntemaan uutta kulttuuria ja kieltä sekä kaivella muistin lokeroista ammatillisia asioita, mutta myös oppia uutta. Voi olla, että aloittelen pikkaisen kätilön uraakin :-).
Ylihuomenna pitäisi olla kamat kasassa ja pakattuna kahteen autoon. Sitten nokka kohti Altaa, upeaa rantatietä pitkin, ja Altasta syvää kanjonia pitkin Kautokeinoon. Ensin muutan ns. hyybeliin, joka tarkoittaa visniinkin lähinnä soloasuntoa, ja (toivottavasti) pian omaan asuntoon. Maanantaina ehkä iltavuoroon, mutta sitä ennen pitää selvitellä asumisasiaa.
Asiat etenivät niin nopeasti, että kollegat meinasivat hengästyä. Eivät vielä tulleet tuntemaan mua niin hyvin, että olisivat tienneet asioiden etenevän vauhdilla, kun sille päälle satun.
Tänään pidin töissä läksijäiset, vai onkos se muuten läksiäiset? Ajattelin ensin leipoa kakun. Sitten ajattelin, että en osaa sellaista kakkua tehdä, joka ns. ylittäisi uutiskynnyksen. Täällä kun tehdään upeita ja hyviä kakkuja. Niinpä päätinkin tarjota jotain vallan muuta. Tarjolla oli ruisnappeja turkkilainen jogurtti-aurinkokuivattu tomaatti -tuorejuusto-aurajuusto -levitteellä sekä voi-kerma-sokeri-kaneli -liemessä keitettyjä leipäjuustopaloja hillasiirapilla tarjoiltuna. Kaikki suostuivat maistamaan kumpaakin ja vain yksi meinasi oksentaa leipäjuustosta :-). Suurin osa taisi ottaa lisääkin. Kumpikin tarjoomus oli varsin kummallinen makuelämys kollegoilleni.
Pidin siinä kaffittelun lomassa puheen poikasen, jossa kiitin työyhteisöä kärsivällisyydestä, avusta ja kannustamisesta norjan kielen opinnoissa, kaikesta opista jota olen täällä saanut, jne. Lisäksi muistutin, että vuosi täällä on ollut minulle merkityksellinen ja että jokaisella kollegalla ja asukkaalla on erityispaikka sydämessäni. Eipä vissiin työmaalla ole totuttu tuollaisiin puheisiin, kun ihan hölmistyneenä jäivät mua katsomaan :-). Läksi(j)äislahjaksi sain jokaiselta lämpimän halauksen ja sanan. Sanoivat jäävänsä mua kaipaamaan, toivottivat onnea uusiin seikkailuihin ja tervetulleeksi takaisin, mikäli Kautokeinossa elämä ei onnistu. Haikeilla, mutta samalla hyvillä mielin jätin avaimeni osastonhoitajan pöydälle.
Joillekin asukkaille kerroin muutostani. Yksi asukas alkoi kovasti itkeä, se tuntui liikuttavalta. Siinä halasimme toisiamme pitkään ja hyvillä mielin jätimme hyvästit toisillemme.
Tunnen oloni valmiiksi vaihtaa maisemaa. Olen nähnyt, oppinut ja kokenut paljon Lyngenissä. On hienoa päästä uuteen maisemaan, oppia tuntemaan uutta kulttuuria ja kieltä sekä kaivella muistin lokeroista ammatillisia asioita, mutta myös oppia uutta. Voi olla, että aloittelen pikkaisen kätilön uraakin :-).
maanantai 20. elokuuta 2012
Julkaisuvapaa
Nyt se on saatu kakaistua ulos suusta esimiehille Lyngenissä. Olen hakenut vakituista sairaanhoitajan paikkaa Kautokeinosta, torstaina menen paikan päälle katsomaan paikkaa ja maisemia.
Asiat vähän mutkistuivat täällä. Talon johtajan kanssa sovin parisen viikkoa sitten aiemmin kirjoittamastani vakiyökön paikasta. Teimme työvuorolistankin valmiiksi vuoden loppuun saakka.
Viime maanantaina tuli osastonhoitaja töihin. Oli kovin ennakkoluuloinen uudesta työstäni ja halusi tehdä muutoksia vuorolistaani, joka oli tehty mm. Kolarin autojuna-aikatauluihin täsmääväksi. Samalla työpaikkani Sairaanhoitajaliiton edustaja tyrmäsi täysin moisen työvuorolistan.
Kuppini meni nurin tuossa vaiheessa. Ei siksi, etten saanut juuri sitä mitä halusin, vaan siksi että toiminta tapa oli mielestäni huono. Mikäli talon johtajatar jotain lupaa, ei siihen mielestäni juuri ole muilla nokan koputtamista.
Soitin sitten Kautokeinoon, jossa ollut jo muutamia kuukausia sairaanhoitajan paikka avoinna. Kerroin tilanteeni, myös sen etten osaa saamenkieltä, jota paikkakunnan asukkaista 90% puhuu. Samaan hengenvetoon toivoin saavani sellaisen työmahdollisuuden, että voin käydä useammin poikasten luona.
Asioista päättävä Kautokeinossa ymmärsi tilanteen. Siellä koulutetaan saamenkieli työajalla. Työvuorolistat tehdään hyvin pitkälti toiveiden mukaisesti. Työvoimapula on huutava, ja joutuvat joustamaan esim. työaikalain noudattamisessa, jotta saavat jonkun töihin.
Lisäksi maksavat erikoissairaanhoitajan (kätilön) palkan, vaikka teen sairaanhoitajan töitä. Sairaanhoitajalla on myös kuuden viikon loma vuodessa.
Tänään asian kerroin talon johtajattarelle sekä osastonhoitajalle. Toivoivat, että saan sellaisen työpaikan, jonka haluan. Samalla olivat suruissaan, kun lähden. Onhan se harmi, että kun on tullut taloon, työyhteisölle, asukkaille ja omaisille tutuksi, pitää taasen sanoa näkemiin.
Toukokuusta lähtien olen pyytänyt uutta työsopimusta. Sitä ei ole vieläkään näkynyt. Lopetan siis työni Lyngenissä 31.8. ja jatkan matkaani kohti saamenmaata ja uusia seikkailuja. Näin ainakin toivon. Odotan kovasti pääseväni nutukas- ja hopeatyökurssille. Oppivani jälleen uuden kielen. Voivani osallistua täysin uuteen kulttuuriin. Eikä vähiten, saavani uusia haasteita työhöni. Pelkkä palkka ei vain riitä, työssä pitää olla myös sisältöä.
Saapa nähdä, miten torstaina käy. Viimeksi olen Kautokeinossa, tai kuten se saameksi sanotaan Koutakeino, käynyt vuonna 1971, eli kaksi vuotiaana :-).
Asiat vähän mutkistuivat täällä. Talon johtajan kanssa sovin parisen viikkoa sitten aiemmin kirjoittamastani vakiyökön paikasta. Teimme työvuorolistankin valmiiksi vuoden loppuun saakka.
Viime maanantaina tuli osastonhoitaja töihin. Oli kovin ennakkoluuloinen uudesta työstäni ja halusi tehdä muutoksia vuorolistaani, joka oli tehty mm. Kolarin autojuna-aikatauluihin täsmääväksi. Samalla työpaikkani Sairaanhoitajaliiton edustaja tyrmäsi täysin moisen työvuorolistan.
Kuppini meni nurin tuossa vaiheessa. Ei siksi, etten saanut juuri sitä mitä halusin, vaan siksi että toiminta tapa oli mielestäni huono. Mikäli talon johtajatar jotain lupaa, ei siihen mielestäni juuri ole muilla nokan koputtamista.
Soitin sitten Kautokeinoon, jossa ollut jo muutamia kuukausia sairaanhoitajan paikka avoinna. Kerroin tilanteeni, myös sen etten osaa saamenkieltä, jota paikkakunnan asukkaista 90% puhuu. Samaan hengenvetoon toivoin saavani sellaisen työmahdollisuuden, että voin käydä useammin poikasten luona.
Asioista päättävä Kautokeinossa ymmärsi tilanteen. Siellä koulutetaan saamenkieli työajalla. Työvuorolistat tehdään hyvin pitkälti toiveiden mukaisesti. Työvoimapula on huutava, ja joutuvat joustamaan esim. työaikalain noudattamisessa, jotta saavat jonkun töihin.
Lisäksi maksavat erikoissairaanhoitajan (kätilön) palkan, vaikka teen sairaanhoitajan töitä. Sairaanhoitajalla on myös kuuden viikon loma vuodessa.
Tänään asian kerroin talon johtajattarelle sekä osastonhoitajalle. Toivoivat, että saan sellaisen työpaikan, jonka haluan. Samalla olivat suruissaan, kun lähden. Onhan se harmi, että kun on tullut taloon, työyhteisölle, asukkaille ja omaisille tutuksi, pitää taasen sanoa näkemiin.
Toukokuusta lähtien olen pyytänyt uutta työsopimusta. Sitä ei ole vieläkään näkynyt. Lopetan siis työni Lyngenissä 31.8. ja jatkan matkaani kohti saamenmaata ja uusia seikkailuja. Näin ainakin toivon. Odotan kovasti pääseväni nutukas- ja hopeatyökurssille. Oppivani jälleen uuden kielen. Voivani osallistua täysin uuteen kulttuuriin. Eikä vähiten, saavani uusia haasteita työhöni. Pelkkä palkka ei vain riitä, työssä pitää olla myös sisältöä.
Saapa nähdä, miten torstaina käy. Viimeksi olen Kautokeinossa, tai kuten se saameksi sanotaan Koutakeino, käynyt vuonna 1971, eli kaksi vuotiaana :-).
sunnuntai 19. elokuuta 2012
Pesulla
Saunaa kaipaan. Mutta onneksi näitä monimuotoisia pesupaikkoja löytyy, kun vähän etsii :-). Tässä muutama näyte.
Tämä kuva on otettu Blåisvatnet´lla. Tieltä on n. 7km kävelymatkaa järvelle. Järveen laskee sulamisvesi ikijäätiköltä. Kovin pitkä ei siis uintimatka ollut, mutta sitäkin virkistävämpi ;-)
Vesiputous on "Blodveien" -polun varrella. Polku on rakennettu sodan aikana, vuosina 1944-45. Nykyinen polku rakennettiin tieksi. Tietä olivat rakentamassa venäläiset, jugoslavialaiset sekä puolalaiset sotavangit. Tietä lähti rakentamaan 350 vankia, joista vain 18 palasi elävänä takaisin. Raskas työ sekä vaatimattomat, jopa epäinhimilliset olot, vaativat veronsa.
Tien päässä, n. 550m merenpinnan yläpuolella, on saksalaisten bunkkereita. Ympäri Storfjordia ja Lyngenvuonoa voi nähdä monia sodanaikaisia bunkkereita. Sotavankileirejä oli tuolla alueella useita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)